Forum

Punatauti88 · Ilves Liittynyt: 14 Hei 2010 Viestejä: 900

Aloitampa keskustelun näistä aiheista. Yleinen trendihän on tällä hetkellä, että koiraa pitää kouluttaa positiivisesti kannustamalla, ei rankaisemalla. Itse pidän tätä oikeanlaisena suuntana kaikessa kouluttamisessa, niin koirien kuin ihmistenkin kanssa.

Palkitseminen ja rankaiseminenhan perustuu käyttäytymistieteen behaviorismi-teoriaan, jota kehitettiin mm. Pavlovin koirakokeilla. (Koira ehdollistettiin yhdistämään kellon kilinä ruokaan ja lopulta koirat saatiin kuolaamaan pelkällä kellon kilinällä.)

Kysehän on hyvin yksinkertaisesta oppimismekanismista, jossa älykäs yksilö oppii välttämään toimintaa, josta seuraa ikäviä kokemuksia ja lisäämään toimintaa, josta seuraa mukavia asioita.

Välillä kuitenkin vähän ihmetyttää, kun positiivisuus viedään koulutuksessa niin äärimmilleen, ettei koiraa saisi yhtään edes torua, kun se tekee väärin. Itsekin olen tässä perehdyttyäni entistä enemmän koirankoulutuksen maailmaan parin viime vuoden aikana - kuntouttaessani aikuisena minulle tullutta vaikeataustaista koiraa tasapainoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Nyt viime aikoina, kun olen kouluttanut myös jääräpäistä pentua olen huomannut, että jossain kohtaa se positiivisuus lakkaa toimimasta (vai onko kyse sitten vain minun kärsimättömyydestäni, kun en jaksa seistä puolta tuntia seisoa pakkasessa odottamassa, että koirat lakkaavat koheltamasta) ja on pakko turvautua negatiiviseen puoleen: kieltoon tai fyysiseen pakottamiseen.

Itse en ole mikään laumanjohtajuusteorian kannattaja siinä mielessä, että johtaja olisi joku keisari tai kuningas, jota koiran on orjallisesti seurattava. Minusta koiran ja ihmisen suhde on enemmän sellainen kuin normaalisti kuuluisi olla lapsen ja vanhemman välillä: vanhempi asettaa säännöt ja rajat, mutta vuorovaikutteisuus pelaa molempiin suuntiin. Nykyäänhän nojataan enemmän siihen, että koira jää suteen verrattuna henkisesti nelikuisen pennun asteelle, eli siinä suhteessa siitä ei voi esimerkiksi tulla lauman johtajaa. Manipulointia ja päällepäsmäröintiä se voi kyllä oppia, osaavathan sen monet pikkulapsetkin. Susilaumassa nelikuinen pentu on vanhempien susien, ensisijaisesti emonsa ja isänsä eli lauman alfasusien, ohjauksen alainen. Lauman alfat eivät kuitenkaan suhtaudu pentuihin samoin kuin toisiin aikuisiin susiin. Mielestäni koira kaipaa ihmiseltä vähän samantapaista rajojen asettajan roolia kuin mitä emo- ja isäsusi ovat pennuille.

Sellainen ajatusmaailma, jossa ihminen kuvittelee koiran ihmislapseksi, on sen sijaan hyvin vaarallinen. Moni kutsuu sitä koiran inhimillistämiseksi, mutta minusta se on päin vastoin täyttä esineellistämistä, kun koira pistetään esittämään jotain, mitä se ei ole. Inhimillinen kohtelu on jotain ihan muuta - mieluiten kutsuisin inhimillisyydeksi sitä, että koiraa kohdellaan oman lajinsa edustajana, mutta kuitenkin kunnioittavasti sen oikeutta hyvinvointiin polkematta.

Palatakseni negatiivisiin koulutusmenetelmiin, niin kyllä minusta se susiemokin asettaa pennuille rajat, eikä todellakaan pelkästään millään ruokapalkoilla. Pentuja voidaan töykkiä kuonolla oikeaan suuntaan, niille voi ärähtää, jos ne käyttäytyvät huonosti ja jopa näpäyttää hampailla, jos ei muuten uskota. Ihmisten säännöt ovat toki perin erilaiset kuin susien säännöt. Sudenpennuille on sallittua moni sellainen asia, mikä koirille on ilman muuta kiellettyä.

Kun puhuin tuossa aiemmin behaviorismista, niin ihmispsykologiastahan löytyy syvemmällekin luotaavia teorioita. Vaikka antaisit kaverillesi palan suklaata aina, kun hän heittää kuperkeikan käskystäsi, kaverisi saattaisi silti kieltäytyä jatkuvasta temppuilusta sinun mieliksesi. Koiran psyyke on erilainen kuin ihmisen, mutten minäkään usko niiden olevan mitään nami-rangaistus -reagointirobotteja. Monelle koiranomistajalle lienee tuttu tilanne, että heiluttelet koirasi lempinamia tai lelua ja koitat kutsua sitä luoksesi, mutta koira mennä viipottaa korvansa pudottaneena... Tai yrität kieltää koiraasi tekemästä jotain, mutta toiminta senkun jatkuu.

Tuota behaviorismia pitäisin lähinnä hyvänä kommunikointivälineenä ihmisen ja koiran välillä, kun ihminen haluaa selväsanaisesti viestiä koiralle, mitä siltä toivoo. Koiran motivointi onkin sitten eri juttu. Minusta on typerää motivoida koiraa siten, että jotain ikävää sattuu, jos se ei tottele. Ensisijaisesti koiran halu totella omistajaansa pitää minusta lähteä kiintymyksestä omistajaa kohtaan - samalla tavalla kuin sudenpennut ovat kiintyneet emoonsa. Pennut seuraavat emosutta siksi, että kokevat sen niiden turvalliseksi lämpimäksi huolehtijaksi, joka antaa ruokaa ja suojelee niitä. Ei siksi, että sillä on terävät hampaat ja se puree, jos sitä ei totella.

Nami on siis tapa sanoa koiralle "hyvä, tätä toivon sinulta", ei "hyvä, tässä sinulle syy toimia näin", vaan sen syyn pitää kummuta koiran yhteistyöhalusta omistajaansa kohtaan. Kun omistajan ja koiran välinen luottamussuhde on kunnossa, sille voi väkivallattomasti sanoa myös "ei, tätä en toivo sinulta" ja jos koira kunnioittaa omistajaansa, se ottaa neuvosta vaarin, kunhan asian ilmaisee tarpeeksi selkeästi ja toistaa tarvittaessa.

Väkivallattomalla pakotteella tarkoitan sitä, että koiraa ei satuteta, mutta sitä estetään joko sanallisesti tai fyysisesti toimimasta väärin. Esimerkiksi pidellään riehaantunutta koiraa aloillaan hartioista, hihnasta, valjaista tai halausotteella. En itse kannata tässä mitään apuvälineitä, kuten kuristuspantaa, sähköpantaa, kuonopantaa, tms., mutta ihan esim. käsillä, jaloilla (huom, ei koskaan lyömällä tai potkimalla!) ja valjailla saa pidettyä isonkin koiran aisoissa, ainakin nyt sellaisen alle 40 kg yksilön (ittellä 14 ja 30 kg koirat hihnan päässä) pystyy normaali ihminen pitämään aisoissa, jos ei anna periksi ja asettaa koirille rajat.

Pelkän positiivisuuden kannattajathan vievät tämän väkivallattomuuden niin äärimmilleen, että koira vaan jätetään huomiotta. Itse olen tähänkin pyrkinyt, mutta huomannut sen toimimattomaksi niissä tilanteissa, joissa koirien huomio on jossain muualla kuin minussa. Omilla koirilla huomioimattomuus toimii vain silloin, kun huomiotani kerjätään vaikka huomiovikinällä tms. (silloinkin olen havainnut tehokkaammaksi komentaa koira hiljaiseksi huomioimatta sitä muuten ja sitten kehua, kun on ollut rauhallinen vähän aikaa) tai jos koira lähtee metsässä irti ollessaan omille teilleen, kävelee pois (joskin pelkän poiskävelemisen sijaan olen havainnut tehokkaammaksi huikata koiraa kerran, kävellä pois sen näköpiiristä ja huikata uudestaan).

Voi olla, etten vaan ole tarpeeksi kärsivällinen, mutta olen alkanut kallistua sille kannalle, että kunhan painotetaan positiivisuuteen, eivät hallitut negatiiviset koulutusmenetelmät väkivallattomine pakotteineen ole välttämättä pelkästään huono juttu. Hyvin moni koiria paljon kouluttanut on todennut, että miksi ihmeessä pitäisi käyttää hyvin pitkä aikaa asian opettamiseen, jos sen voi opettaa nopeammin. Tähän olen yleensä itse vastannut, että pidempiaikaisessa oppimisprosessissa koira myös aivoissaan työstää aihetta pidempään ja näin oppimistulos on pysyvämpi. Nyt olen kuitenkin alkanut kallistua sille kannalle, että myös se negatiivinen aspekti siellä opettamisessa on hyödyksi.

En kyllä tiedä, onko koiran turhauttaminen huomioimattomuudella sen mukavampaa koiraa kohtaan, kuin nopea osoittaminen vaikka hihnakorjaamisella tai rauhoittaminen paikallaan pitämällä, että nyt koira toimii väärin. Ja heti perään tietty palkinto, kun koira korjaa käytöksen oikeaksi.

Jäi vaan tämä aihe mietityttämään, kun tästä kaverin kanssa eilen väännettin. Very Happy

_________________
Vilkaiskaa päikkyäni! http://www.lemmikki.se/hddiary.php?g_uid=Punatauti88