Forum

Alyana · Susi Liittynyt: 27 Maa 2011 Viestejä: 1108

Tää saattaa olla pahin virhe multa koko lemmikin historiassa, mutta kokeillaan nyt kuitenkin! :')
Tää on tyyliltään hieman erilaista kuin mitä yleensä kirjoitan.
Risut ja ruusut otetaan ilomielin vastaan!

Otsikossa on lainailtu muuten hieman Happoradiota.

------------------------------------------------------------------------------

Ilta oli jo aikaa sitten vaihtunut yöksi ja kuulin kaappikellon tikittävän viereisessä huoneessa ajankulun merkiksi. Väsymys oli kova, mutten pystynyt vain sulkemaan mieltäni ajatuksilta tai silmiäni maailmalta. Tai no, olisin pystynyt, mutten halunnut. Keskityin sen sijaan tarkkailemaan tuulessa huojuvia koivun oksia ohuen ikkunaverhoni lävitse. Kuu heijastui ainoana selvänä valopisteenä muuten tummasta taustasta. Oli siellä jossain varmasti tähtiäkin, mutta nyt ne olivat vain peittyneet paksun, mutta rakoilevan pilvipeitteen alle. Ne olivat siellä nyt aivan yhtä eksyneinä, kuin minäkin talviöinä. Edes ohut lumikerros olisi tuonut kaipaamaani valoa tähän pimeyteen. Mutta sitäkään ei ollut. Jostain kaukaa kuului auton moottorin käynnistys.

Nousin ylös sängystäni, vaikka hädintuskin jaksoin edes heilauttaa jalkojani sen laidan ylitse. Sitä vihasin itsessäni, olin heikko. Huoneeni vaaleat seinät olivat aina ahdistaneet minua, mieleeni palasi kuvia vuosien takaisista sairaalakäynneistäni. Olin joskus yrittänyt tapetoida ne itse julisteilla, lempibändieni kuvilla. Se ei ollut auttanut. En voinut nukahtaa niiden valvovien silmien alla.

Laahustin läpi pienen huoneeni sen toiselle puolen. Matkaa oli vain muutama metri, mutta se tuntui vähintäänkin kymmenkertaistuneen. Istahdin kirjoituspöytäni ääreen ja kaivoin vanhan uskollisen ystäväni, päiväkirjani, esille ja noukin kuulakärkikynän käteeni. Koetin maalailla sanoja riveille, turhaan. En voinut kohdistaa ajatuksiani paperille, edes sille lehtiölle jonka vanhempani olivat antaneet minulle hymyillen kolme vuotta sitten. Silti muistin sen hetken kuin kuin eilisen.

Luomeni tuntuivat yhä vain raskaammilta ja loppujen lopuksi oli jo mahdotonta pitää niitä auki. Raahustin takaisin sänkyyni ja vajosin pehmeisiin lakanoihini.
Kuulin kaappikellon lyövän kolmea, aina vain kauempana. Yhä raskaammin. Koetin vielä taistella unen ja valveen rajamailla, mutta haavemaailmani pyörteet kaappasivat minut mukaansa. Väkisin.

Ei, en halua. En tahdo nukkua.

Herätyskelloni havahdutti minut takaisin todellisuuteen. Perjantai. Halusin avata silmäni, mutta jokin esti sen. Se oli se sama tunne, joka on läsnä lähes joka aamu. Jotkut kutsuvat sitä nimellä pelko. Pelko siitä, että jonain päivänä - vaikkapa tänään, perjantaina - tuntisi silmiensä olevan auki, mutta verkkokalvoille ei heijastuisikaan kuvajaista.

Sokeus.

Tiedän, ettei minulla ole oikeaa syytä pelätä sitä. Silti se pyrkii aina mieleeni. Entä, jos jonain päivänä en voisikaan kertoa millainen sää ulkona on, en nähdä kevään tulemista. En erottaa hymyileviä kasvojasi väenpaljoudesta.
Silti joka ainoa ilta pelkään nukahtaa, joka ainoa aamu herätä.
Tähän saakka huominen on valjennut aina uudelleen.
_________________
Annan menneisyyden viinin vuotaa mut kuiviin lattialle.

Grape-* · Susi Liittynyt: 10 Syy 2011 Viestejä: 1746

*-*

Alyana en tienny että osaat kirjoittaa näin hyvin.
_________________
Lopulta kukaan ei selviä elämästä hengissä. ~

Ama-* · Hiiri Liittynyt: 02 Jou 2011 Viestejä: 25

O________O'

Rakentava kuoli. Ihana pätkä,
melkein alko itkemään jooo hei
en tiiä. Mutta nii ihana ku
vaahtokarkki....

Alyana · Susi Liittynyt: 27 Maa 2011 Viestejä: 1108

Hui, kiitoksia ihmiset :o ♥ ootte ihania!
_________________
Annan menneisyyden viinin vuotaa mut kuiviin lattialle.