Forum

tuulimari · CREW Liittynyt: 31 Maa 2007 Viestejä: 8045

Nimi: Matka Venäjään
Tyyppi: Jatkotarina, riippuvainen jälleen rakkaista lukijoista ;)
Sijoittuu: 1600-luvun Venäjään
Tyylilaji: romance, drama, fantasia, seikkailu
Alkusanat: Joku ehkäpä edelleenkin muistaa edeltävät jatkotarinani, Annekan ja Jannekan. Tämä on jatkotarina joka jatkuu siitä, mihin Janneka jäi: Orkanin ja Jannekan vaiheista. Jos olet lukenut Jannekan, aloitusasemat ovat toki mehevän mielenkiintoiset, mutta ilman Jannekaakin aloitus alkanee sujuvasti.
Tarinassamme Orkan ja Janneka jättävät Jannekan kotikylän taakseen, tavoitteenaan matkata Venäjälle ja Moskovaan. Matka ei kuitenkaan suju odotusten mukaisesti, sillä suuressa Venäjän maassa kaikki eivät ole niin hyväntahtoisia kuin pienessä Suomessa. Mitä tapahtuu, kun muut Säihkesilmät saavat kuulla Jannekasta, kauniista, nuoresta kaltaisestaan? Entä miten sujuu vaarallinen matka halki keväisen Venäjän?
Liity siis mukaan seuraamaan!

Henkilöhahmoja:
Alkuun listaan vain päähenkilöt, mutta sitä mukaa mitä heitä tulee listaan tänne, ettei heti alkuun paljastuisi liikaa ;)
Janneka Xarecin – Sarjan päähenkilö, Suomalalaistyttö joka nai Venäläisen ruhtinaan Orkan Xarecinin ja sai tietää olevansa Säihkesilmä. Ei ihminen, ei hirviö, vaan ikuisuuksiin elävä, viisas uusi laji.
Orkan Xarecin – Venäläinen ruhtinas ja Jannekan aviomies.

Prologi

Jannekalla on yllään kaunis, silkkisen kiiltävä päiväpuku. Se on tehty tummansinisestä, pehmeästä silkkikankaasta, ja oikealta olkapäältä vasempaan nilkkaan kulkee kankaassa vaaleamman sininen halkio. Hihat ovat paksut ja valkoiset ja rintamus avoin, valkoisin lumihiutalekuvioin koristeltu. Hänellä on yllään sinisävyiseen pukuun sopiva sininen hiusrusetti, joka pitää tuuheita, pikimustia hiuksia aisoissa. Korkkiruuvikiharat laskeutuvat symmetristen poskien kummallekin puolen, kehystäen pehmeästi säihkyvän mustia, eläväisiä silmiä.
Janneka on Säihkesilmä – kuin ihminen, muttei oikeasti lähellekään. Hän elää ikuisesti, mikäli ei kuole aseeseen tai myrkkyyn. Hänellä on kyky hallita ihmisiä ja eläimiä katseellaan ja mielenlujuudellaan, hänen aistinsa ovat harvinaisen tarkat ja liikkeet täsmälliset. Janneka on ainutlaatuinen lajiaan tässä syrjäisen kylmässä Suomen maassa, joka kuitenkin nyt verhoutuu leutoon kesäilmaan.

”Janneka”, Orkan kuiskaa hiljaa Jannekan korvaan. Orkanilla on yllään löyhä musta puku ja kesyttömät mustat hiukset kiharoituvat valtoimenaan mustien silmien ylle. He seisovat ruohoisella hautausmaalla harmaan hautakiven takana. Kivessä lukee joitakin sanoja Venäjäksi, siinä on kultainen risti ja lentävä kyyhkynen.
”Minä en unohda Boromirievia koskaan”, Janneka sanoo tukahtuneella ilmeellä ja laskee tuuhean valkoisista kieloista kootun kukkakimpun kiven juurelle. Käsi Orkanin vahvassa käsipuolessa he kävelevät seuraavalle hautakivelle. Se on vaatimattomampi, pienempi, siinä on yksinkertainen muistokirjoitus:
”Lentäköön kyyhkysesi ikuisesti” sekä nimi; ”Aneka Hamm”. Jannekan mustat silmät kimmeltävät pidätetyistä kyynelistä, kun hän laskee toisen valkoisen kukkakimpun tämän hautakiven eteen.
”Aneka voi varmasti paremmin nyt”, Orkan sanoo lohduttavasti, kun he siirtyvät seuraavan hautakiven eteen. Se on muotoilultaan samanlainen kuin edeltävä kivi, ja siinä lukee yhtä yksinkertaisella tyylillä muistokirjoitus:
”Siniset kukkaset loistavat valkoisten keskeltä, ikuisesti” sekä nimi: ”Tristan Hamm”. Janneka ja Orkan tuijottavat kiveä laskemattoman pitkän ajan, kunnes Janneka katkaisee kädessään olevan viimeisen, yksinäisen kielon keskeltä ja laskee sen sanaakaan sanomatta hautakiven eteen. He kävelevät ruohoisen hautausmaan poikki odottaville, puisille vaunuille, joiden eteen on valjastettu kaksi ruskeaa hevosta.

”Aika astua eteenpäin, luulenpa, kultaseni”, Orkan kuiskaa pehmeästi kun he nousevat vaunuihin. Vaunut seisovat hetken paikallaan ja he luovat viimeisen silmäyksensä yksinäisen hiljaiseen hautausmaahan. Vaunut pyörähtävät liikkeelle jättäen entisen taakseen ja vastaanottaen kaiken uuden ja ihmeellisen, kaiken kauniin.

Osa yksi

Oli kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Orkan ja Janneka menivät naimisiin. Keväinen Suomi oli kauneimmillaan, linnut lauloivat ja puut viheriöivät, kun Orkan ja Janneka ratsastivat ylväillä hevosillaan hiekkaista, mutkittelevaa pihatietä suurten tammien varjossa kohti yksinäistä, kylän liepeillä olevaa linnaa, joka oli Orkanin ja Jannekan senhetkinen koti.
”Etkö parempaan pysty?” Orkan huudahti mustat hiukset tuulessa hulmuten, kun hän sattui pääsemään mustalla ratsullaan puolikkaan hevosenmitan Jannekaa edelle. Hän nojautui eteenpäin, kannusti hevostaan vielä kovempaan vauhtiin.
”Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa, rakkaani”, Janneka vastasi naurahtaen, painautuen aivan matalaksi Kiitotähden tummaa harjaa vasten, silmät naulittuina Orkaniin, hymy kuitenkin kasvoilla.
”Haa!” Janneka huudahti voitonriemuisena, kun Kiitotähti alkoi hitaasti mutta varmasti, sentti sentiltä, ohittaa Orkania ja tuon mustaa ratsua. Orkan alkoi nauraa, kiihdyttää hevostaan vieläkin kovempaan vauhtiin, kun he vihdoin kaartuivat viimeisen hiekkaisen mutkan ympäri ja suuri kivilinna avautui heidän edessään puiden ympäröimänä. He kiisivät ponnistelevien ratsujensa selässä hurjassa vauhdissa, matalaksi painautuneina, vähän väliä toisiaan vilkuillen ja kieltä näyttäen, sekä nauraen. Kumpikaan ei johtanut selvästi, kumpi vaan saattoi vielä voittaa. Kivilinnan pihaan hiekkaiselle aukealle oli pystytetty kaksi puupölliä noin viiden metrin päähän toisistaan ja väliin oli vedetty hiekkaan paksu viiva. Kelda, Jannekan hovineito, seisoi muutaman metrin päässä pölleistä valkoinen lippu kädessään. Hän saisi katsoa voittajan.
Viisitoista metriä oli matkaa maaliin, ja he olivat aivan rintarinnan, kiihdyttivät hevosiaan kiitämään vielä viimeiset metrit, mutta ponnistuksistaan huolimatta he eivät saaneet hevosiinsa uutta vaihdetta, ja ylittivät pihaan vedetyn viivan Keldan tarkkojen silmien alla täsmälleen samaan aikaan.

”Hieno kisa”, Orkan naurahti hypätessään hengästyneen ja voipuneen hevosensa satulasta alas.
”Ihan samaan aikaan”, Janneka naurahti ja painoi suudelman Orkanin huulille, ennekuin vetäisi ratsastushanskat käsistään ja lähti kävelemään sisälle, jonne Keldakin jo kiiruhti nopein askelin tarjoilemaan aamiaista. Janneka ja Orkan olivat aloittaneet aamun käyden kylästä hakemassa suolaa, joka nyt riippui Orkanin satulalaukussa. Paluumatkalla he olivat saaneet aikaan aikamoisen kamppailun, joka oli, kuten jännittävien vaiheiden jälkeen saimmekin huomata, päättynyt täsmälliseen tasapeliin.

---

”Kiitos, Kelda”, Janneka sanoi kun Kelda kantoi heidän eteensä suureen, taulujen koristamaan saliin kaksi höyryävää lautasellista jossa oli kaikkea, mistä köyhemmät talonpojat saattoivat vain unelmoida: makkaroita, kananmunaa, herneitä ja papuja, leipää ja lihaa. Oli totta, että Orkan ja Janneka elivät herroiksi, mutta he myös antoivat paljon omastaan kyläläisille, kuten viljaa, vihreitä kasveja ja ylimääräisiä elikoita. Kaikki pitivät heistä, vaikkakin suhtautuivat vieläkin Orkaniin, tuntemattomaan Venäläisruhtinaaseen, hiukan varauksella. Jannekasta he kuitenkin pitivät, olihan hän kylän paras kätilö ja parantaja. Yksikään hänen potilaistaan ei ollut tuon seitsemän vuoden aikana kuollut, minkä hän oli huolehtinut kylän parantajantehtävistä.
”Janneka?” Orkan kysäisi heidän viimeistellessään lämmintä, hyvänmakuista aamiaista.
”Niin, kultaseni?” Janneka kysyi ja katsoi rakastuneena hymyillen Orkanin mustia, säihkyviä silmiä ja sekaisen mustia hiuksia.
”Minä olen jo tahtonut puhua tästä aikaisemmin, mutta en ole oikein saanut tilaisuutta. Tahtoisin lähteä kanssasi Venäjälle, näyttää sinulle kotimaani kauneutta ja viedä sinut Moskovaan, sinne, mistä minä tulen”, Orkan sanoi ja jäi laskeutuvaan hiljaisuuteen odottamaan rakkaansa vastausta. Janneka hymyili hampaat valkoisina hohtaen ja hihkaisi innoissaan:
”Tietysti minä tulen, höpsö! En malta nähdä Moskovaa ja sinun kotiasi”, Janneka sanoi ja Orkanin kasvoille levisi häikäisevä hymy, kun hän nousi pöydän äärestä ja levitti kätensä vastaanottamaan hymyilevän Jannekan.

---

”Sinä se et muutu koskaan”, Anneka sanoi tervehtiessään kylään tullutta tytärtään. Annekan hiukset olivat jo lähes kokonaan harmaat, kauniista kasvoista oli tullut rypylliset ja ylväät ja ryhti painunut hiukan kasaan. Mikael ja Anneka olivat jo vanhoja.
”Älähän nyt, tekin olette yhtä kaunis kuin aina ennenkin”, Orkan lausui kohteliaisuuden halatessaan anoppiaan. Anneka saatteli heidät hitaasti kävellen sisälle lämpimään tupaan, jossa Mikael istui käteensä nojaten puisella tuolilla.
”Isä!” Janneka tervehti ja halasi isäänsä, kun he kaikki istuutuivat puisen pöydän ympärille.
”Mikä on tämän vierailun syy?” Anneka kysyi kaataen pöydällä höyryävästä teeastiasta teetä heidän kuppeihinsa.
”Me olemme päättäneet lähteä Moskovaan”, Janneka sanoi hiljaa, hiukan varuillaan vanhempiensa reaktiosta. Venäjä oli sentään kaukana, puhumattakaan Moskovasta, he voisivat viipyä siellä luoja ties kuinka kauan. Pelko heidän suhtautumisestaan osoittautui kuitenkin täysin aiheettomaksi.
”Sehän on hienoa. Orkan on oikea herrasmies”, Anneka sanoi ja hymyili hyväksyvästi Orkanille. He pitivät kumpikin hänestä.
”Kultaseni, sehän on hienoa”, Mikael sanoi ja joi hiukan kuumaa teetä kesäillan alkaessa hiljalleen pimetä ikkunan takana.

---

”Pidä huolta itsestäsi”, Anneka sanoi ja puristi tyttärensä tiukasti syleilyynsä. Orkan oli jo hyvästellyt Annekan ja Mikaelin ja noussut hienotunteisesti vaunuihin odottamaan, kun Janneka oli jäänyt hyvästelemään vanhempiaan. Orkanilla olisi Moskovan maaseudulla oma linna (sillä tämä Suomessa sijaitseva linna oli tarkalleen ottaen Boromirievin), joten palvelijat oli pantu pakkaamaan kaikki arvokas ja arvoton, tärkeä ja tarpeeton Orkanin kolmiin hienoimpiin vaunuihin, jotka oli jo aiemmin päivällä ajettu ihmettelevien katseiden alla kylän laitamille. Orkan ja Janneka matkustaisivat Orkanin toisiksi pienimmissä, viihtyisissä ja eleganteissa matkavaunuissa: niissä oli leveä, vuoteenomainen sohva, ne olivat lämpimät ja muutenkin viihtyisät ja niissä oli mukava kulkea. Niiden eteen oli valjastettu neljän mustan hevosen saattue, ja ne seisoivat ylväinä Jannekan takana kun hän halasi äitiään.
”Minä lupaan”, Janneka sanoi ja tunsi silmäkulmiaan polttelevan, kun hän halasi isäänsä Mikaelia.
”Orkan pitää sinusta kyllä huolen, tyttöseni”, Mikael sanoi ja hymyili ylpeänä, silmät onnellisina tuikkien harmaiden hiusten alla.
”Lähetän teille kirjeitä, lupaan sen!” Janneka vielä huudahti, ennen kuin nousi vaunuihin ja jäi katsomaan pienestä ikkunasta, kun Mikael ja Anneka heiluttivat hänen peräänsä.
”Minä rakastan sinua”, Orkan sanoi ja painoi suudelman Janneka otsalle, kun tuo painautui miehensä syleilyyn.
”He luulevat, että palaan vielä”, Janneka sanoi surumielisen ohuella äänellä.
”Tiedäthän, ettemme voi palata, kultaseni. Tuo seitsemän vuottakin oli jo ehkä liikaa, ihmiset alkoivat supista kuinka ruhtinas ja ruhtinatar pysyvät aina yhtä kauniina ja komeana. Se on meidän Säihkesilmien kirous, emme voi sille mitään”, Orkan tyynnytteli.
”Minä en näe heitä enää koskaan… Onneksi minulla on sinut, ikuisesti”, Janneka sanoi ja suuteli Orkanin karmiininpunaisia, täyteläisiä huulia kun vaunut lähtivät vierimään eteenpäin. Läpi kylän, läpi kummissaan katselevan ihmisjoukon, ohi viimeisenkin talon ja ohi kolmen odottavan vaunun, joiden jokaisen eteen oli valjastettu kuusi vahvaa hevosta. Niin ylväs ja kallis saattue oli Suomessa erittäin harvinaista nähtävää ja tulisi varmasti houkuttelemaan ryöväreitä, minkä vuoksi vaunusaattuetta kiersi joka hetki kaksitoista aseistettua vartijaa, jotka Orkan oli kirjeitse kutsunut Venäjältä. He olivat komeita, hiljaisia miehiä, jotka tervehtivät kohteliaasti mutta eivät puhuneet muuta.
”Minä rakastan sinua”, Janneka huokaisi ja kietoi kätensä vahvasti Orkanin lihaksikkaan ylävartalon ympärille, kun tuo naurahti silmät tuikkien ja valkoiset hampaat loistaen punaisten huulien välistä. He eivät osanneet aavistaakaan, millainen tästä matkasta tulisi. Siitä ei todellakaan pelkällä rakkaudella selvittäisi.

Osa kaksi

Ensimmäisen viikon he matkasivat verkkaista vauhtia hyvin hoidetulla, paljon liikennöidyllä kauppareitillä. Solisevan kirkas joki virtasi tien vieressä, ja he pysähtyivät usein nauttimaan ympäröivän luonnon kauneudesta, koska heillä ei ollut kiire mihinkään. Vastaan tulevilta matkalaisilta ja kauppiailta he saivat tietää monia mielenkiintoisia asioita, sillä heidän mahtava saattueensa houkutteli jos minkälaista matkustajaa keskustelemaan ja tiedustelemaan heidän retkestään. Jotkut katsoivat heitä karsaasti ja kateellisesti, toiset olivat positiivisessa mielessä kiinnostuneita. Suurin osa matkaajista jotka he tapasivat oli Suomalaisia, joten Janneka johti keskustelua Orkanin kanssa. He tapasivat yhden matkalaisen jonka kanssa yhteistä kieltä ei löytynyt mutta nauru raikui iltatulen ympärillä, kaksi kuriiria Ruotsista ja yhden Venäläisen kauppiasmiehen, joka kertoi tulevansa Venäjän rajalta. Orkan ja saattueen muut Venäläiset edustajat keskustelivat sinä iltana hyvin pitkään tulen loimutessa synkkenevänä iltana. Heidän ruumiinkielestään ja ilmeistään sekä joistain sieltä ja täältä ymmärtämistään lauseista ja sanoista Janneka ymmärsi, että jokin oli pielessä. Venäläisen kauppiaan tuomat uutiset eivät miellyttäneet Orkania, mutta huolestumisestaan huolimatta Janneka ei keskeyttänyt heidän kiihkeää sananvaihtoaan. Hän tiesi saavansa kyllä tietää keskustelun aiheen myöhemmin.

Ja niin hän saikin, heti pian seuraavana aamuna. Orkan ohjeisti saattuettaan olemaan varuillaan. He eivät enää jatkaneet päätietä jota pitkin pääsisi vajaassa päivämatkassa rajanylityspaikalle, vaan kääntyivät kiemurtelevan hiekkaiselle sivutielle peräänsä vilkuillen.
”Mitä nyt, Orkan? Miksi me käännymme?” Janneka kysyi ja katsoi vihamielisesti humisevia puita ympärillään. Vaunu pomppi juurakoissa ja montuissa saaden Jannekan mahan murisemaan huonovointisena.
”Rajalla ei ole kaikki hyvin”, Orkan sanoi lyhyesti otsa kurtussa. Janneka tarttui rakkaansa leveisiin käsiin ja painoi huulensa tuon sormenpäille.
”Kerro minulle”, Janneka sanoi ja Orkan heltyi hänen hymynsä alla.
”Eilen kohtaamamme kauppamies tuo huonoja uutisia. Hän on minulle tuttu – tai oikeastaan hän oli Boromirieville tuttu”, Orkan sanoi.
”Onko hän - ?” Janneka kysyi silmät laajentuen.
”Ei, hän ei ole Säihkesilmä, mutta hänen vanhempansa ovat ja hänen veljensä on, joten hän kuuluu Säihkesilmien yhdenlaiseen perheeseen, eli hän tietää yhtä jos toista meistä ja liikkeistämme. Hän on tulossa rajalta, ja siksi hän jäi luoksemme vain yhdeksi illaksi vaikka meillä olisi riittänyt juteltavaa ja muisteltavaa moneksi päiväksi: hänen täytyy kiiruhtaa, tuli hännän alla. Hän on saanut tietää asioita, joiden vuoksi mekin nyt ylitämme rajan laittomasti”, Orkan sanoi, oli hetken hiljaa ja jatkoi:
”Rajaa vahditaan tarkasti, eikä ystävänikään tiennyt tarkalleen keiden toimesta. Jonkinlainen yliluonnollinen rikollisjärjestö – he pystyvät asioihin, joita normaalit kuolevaiset eivät osaa edes käsittää. Mutta meille merkit ovat selvät, kyseessä on aivan toinen rotu. Vaikuttaa siltä, että jotkut Säihkesilmät ovat hypänneet epätoivoisiin tekoihin löytääkseen itselleen kumppanin”, Orkan sanoi vakavoituen. Jannekakin hiljentyi.
”He ovat miehiä, muttemme tiedä henkilöllisyyksiä, ja rajalla uutiset ovat aina samat: rajaa ylittämään tulleet Säihkesilmät ovat kadonneet kuin tuhka tuleen. Saanen tarkentaa, naispuoliset Säihkesilmät”, Orkan sanoi.
”Onko heidät – kaapattu? Miksi?” Janneka sanoi katsoen Orkanin kimaltelevia silmiä tiiviisti.
”Aivan, kaapattu, eikä heitä ole sen koommin nähty. Enkö minä ole jo kertonut, että jotkut meistä tahtovat ikuisesti kestävälle elämänpolulleen epätoivoisesti kanssakulkijan? He eivät ole löytäneet itselleen kumppania, nämä epätoivon riivaamat miehet, ja nyt he ottavat omansa väkisin. Ja sinä, rakas Jaanneka – sinä olet kaunein, viehkein, vastustamattomin nuori Säihkesilmä jonka olen koskaan tavannut! Miksi he eivät siis tahtoisi sinua, huolimattakaan siitä että minä kuljen mukanasi? Vaikka olen kyvykäs, en pärjää ryhmää vastaan. Emme voi ylittää rajaa suunnitelmien mukaan, sillä siinä on mahdollisuus että he iskevät silmänsä sinuun. Enkä minä välttämättä pysty suojelemaan sinua, rakkaani”, Orkan sanoi.
”Siksi me ylitämme rajan laittomasti”, Orkan kiteytti.
”Eivät he löydä meitä, kun kerran vaihdamme reittiä. Älä pelkää”, Janneka sanoi ja suuteli Orkanin huulia vaunun pomppiessa kuoppaisella tiellä eteenpäin. Siitä eteenpäin hän kuitenkin oli hyvin varuillaan.

---

Kolmen päivämatkan päästä kuoppainen, puiden lomassa kiemurteleva tie avautui suuremmaksi, puiden lomassa piilottelevaksi kulkuväyläksi. He olivat saapuneet laittomalle rajanylityspaikalle. Heidän luokseen ratsasti kolmen miehen vaitonainen seurue välittömästi kun he kaartuivat tuolle salaiselle aukiolle. He olivat peittäneet kasvonsa mustilla huiveilla ja he pitivät käsissään suuria, kömpelön näköisiä aseita. Mutta Janneka tiesi, mihin ne aseet kykenivät, jos he painaisivat liipaisinta. Hetken hän muisti mielessään, kuinka luoti oli silmänräpäyksen aikana uponnut kirkon alttarilla Boromirievin rintaan.
”Paljastakaa itsenne!” yksi miehistä huusi ääni tukahtuneena mustan huivin läpi. Heidän vaunujaan kiertävät kaksitoista Venäläismiestä istuivat vaitonaisina, valppaina satuloissaan, kun Orkan astui hitaasti vaunusta ulos kuraiseen maahan. Janneka jäi pelokkaana odottamaan vaunuun.
”Minä olen ruhtinas Orkan Xarecin, ja matkustan kotiin ja Moskovaan tapaamaan keisaria. Päästäkää minut yli”, Orkan sanoi seisten selkä ylväästi suorana ja katsellen kolmen huputetun miehen ryhmää silmät loistaen harvinaisen päättäväisesti. Vaunusta kurkkivan Jannekan selkäpiissä kiirivät kylmänväreet, kun hän vaistosi voiman joka hehkui Orkanista.
”Onko vaunuissa muita?” yksi miehistä kysyi ja viittoi mustan hevosensa selästä kohti vaunuja. Sisällä Janneka jähmettyi.
”Vain vaimoni”, Orkan sanoi hiljaa. Äänensävystä kävi selväksi, mitä mieltä Orkan oli siitä, että Janneka kutsuttaisiin ulos. Mies pisti hevosensa kävelemään eteenpäin, aivan Orkanin eteen. Hän hyppäsi alas hevosen selästä ja veti mustan huivin alas kasvoiltaan.

Vaunuissa piilotteleva Janneka haukkoi henkeään, sillä vaikka hän joutuikin katsomaan verhojen lomasta hän huomasi, että siinä seisoi ihka aito Säihkesilmä.
Miehellä oli mustat, tuuhean keskipitkät hiukset, mustat, säkenöivät silmät ja sileän komeat kasvot lukuun ottamatta rujoa kolmen tuuman pituista arpea, joka halkoi kasvoja oikealta ohimolta nenän ylitse alas vasempaan suupieleen. Tästä hätkähdyttävästä merkistä huolimatta mies oli hyvännäköinen.

”Tervetuloa Venäjälle, ruhtinas Xarecin”, mies tervehti ja puristi tiukasti Orkanin kättä.
”Toivotamme teille turvallista matkaa. Katsokaa ympärillenne, sillä uskon että olette kuulleet uutisia rajalta”, mies sanoi ja hymyili ystävällisesti.
”Olemmehan me”, Orkan sanoi lyhyesti ja hymyili miehelle hyväksyvästi. He vaihtoivat muutaman Venäjänkielisen sanan lisää, mutta niitä Janneka ei enää ymmärtänyt, vaikka keskustelun alkuosan hän oli ymmärtänytkin helposti.
”Turvallista matkaa”, mies sanoi keskustelun loppuun ja he kumarsivat hiukan toisilleen ennen kuin Orkan käänsi selkänsä ja kipusi vaunuihin. Janneka jäi katsomaan vaunujen ikkunasta miestä, joka käänsi nopeasti katseensa suoraa Jannekaan. Miehen silmät tuikkivat tummempina kuin Orkanin, ja hetken aikaa heidän katseensa kohtasivat. Janneka näki miehen silmissä kiinteyttä, kiihkeyttä, päättäväisyyttä. Janneka ei pitänyt siitä. Sitten mies hymyili, nyökkäsi, kiipesi hevosensa selkään, laittoi huivin kasvoilleen ja komensi miehiään siirtymään sivuun. Janneka kietoi kätensä Orkanin vyötäisille ja niin he ylittivät rajan saapuen Venäjään.

Osa kolme

Itse asiassa Janneka ei erottanut Suomen ja Venäjän erämaan ja metsikön välillä yhtään mitään eroavaisuuksia, vaikka heti heidän ylitettyään rajan Orkan alkoikin kehua, kuinka kauniita Venäläiset puut olivatkaan ja kuinka raikasta ilma Venäjässä olikaan. Jannekasta puut ja ilma olivat kummassakin maassa aivan samanlaiset, mutta hän vain myönteli jokaista Orkanin innostunutta huomautusta. Hänen sydäntään lämmitti nähdä, millaisen innon kotimaahan paluu sai Orkanissa heräämään. Hän oli kuin pieni poika herkkukaupassa, näkemättä koskaan liikaa ja osaamatta innostua mistään liikaa.
Seuraavana yönä rajanylityksen jälkeen he leiriytyivät kiemurtelevan, solisevan joen rannalle, hiekkaiselle rantatörmälle muodostuneelle aukiolle, jota paksut kuuset ympäröivät. Auringon laskiessa hiljalleen kirkkaan punaisena he valmistivat nuotion, kerääntyivät yhdessä vartijoiden kanssa sen ympärille jutustelemaan ja ruokailemaan. Orkan keskusteli hiljaisella äänellä Venäjäksi jotain muiden miesten kanssa, ja Janneka nautti hyvästä ruuasta antaen katseensa harhailla ympäröivien puiden joukkoon.

Puiden synkissä väleissä liikkui joku. Janneka oli varma siitä, että oli nähnyt mustan viitan heilahduksen ja jopa kuullut katkeavan oksan äänen. Janneka terävöitti aistejaan, katseli silmät valppaina puiden siimekseen ja kuunteli korvat suurellaan, muttei enää huomannutkaan mitään. Pian hän unohti epäilyttävän, epäselvän havaintonsa ja he siirtyivät vaunuun nukkumaan kun osa miehistä jäi vartioimaan vaunusaattuetta.

---

Sinä iltana, vaunujen pehmeillä peitteillä Orkan suuteli Jannekan huulia, hyväili tuota vahvoilla käsillään ja kuiskasi hiljaa suudelmien lomasta:
”Minä rakastan sinua, Jaanneka.”
”Siinä tapauksessa tunne on molemminpuolinen”, Janneka sanoi leikitellen Orkanin mustilla kiharoilla hiuksilla suudellessaan tuon huulia ja nauttien läheisyydestä. He makasivat toistensa syleilyssä ja vaipuivat rauhalliseen uneen. Nukahtaessaan Jannekan mielessä loistivat kirkkaampaakin kirkkaampina Orkanin hymyilevät kasvot: mustat, kiharat hiukset, mustan säihkyvät silmät, sileä iho, veistokselliset kasvonpiirteet ja hymyrypyt silmänurkissa. Sinä iltana hän nukahti, keuhkoissaan Orkanin miehekästä tuoksua ja ihoaan vasten tuon iho.

---

Janneka heräsi yöllä miesten kiihkeisiin huutoihin ja hevosten kavioiden kopseeseen ja hermostuneeseen hirnuntaan. Ulkona oli vielä synkkää, vain hento aamukajo heijastui kaukana horisontissa. Orkan heräsi ja kietaisi päällysvaatteet ylleen ja tarttui miekkaan.
”Minä menen katsomaan, mitä ihmettä siellä tapahtuu. Älä ole huolissasi, palaan pian. Pysy vaunuissa, kultaseni”, Orkan sanoi päättäväisesti ja Janneka näki tuon silmissä päättäväisen sotaherran katseen, kun tuo raotti vaunun ovea ja hyppäsi ulos koleaan kevätaamun ilmaan. Jäätyään yksin vaunuihin Janneka kietaisi ylleen yksinkertaisen sinisen päivämekon ja jäi pehmeille vuodepenkeille odottamaan Orkania.
Ulkona äänet voimistuivat. Miehet huusivat, hevosten hermostuneiden kavioiden äkkinäiset liikkeet kopahtelivat kivisen hiekkaisella maalla. Siinä vaiheessa kun sekasortoisten huutojen ja hevosten äänien joukkoon soljui yhteen lyötävien miekkojen kirskettä Janneka alkoi todella huolestua.
Mitä ihmettä siel-, Janneka ehti ajatella, kun vaunujen ovi kiskaistiin auki.

Ulkona seisoi vahvan näköinen, leveäharteinen mies, jonka kasvoilla oli naamio. Kädessään tuo piti kevyttä pistomiekkaa.
”Täällä hän on! Saimme hänet!” mies huusi voitonriemuisena ja lähti nousemaan vaunuihin. Janneka ei voinut tehdä muuta kuin katsoa pakokauhun vallassa vierasta miestä. Janneka painautui vaunujen kauimmaiseen nurkkaan, kun naamioitunut mies ojensi vahvat käsivartensa valmiina tarttumaan häneen. Janneka istuutui pehmeille penkeille, kohotti epätoivoisesti kummatkin jalkansa ja potkaisi tasapohjaisilla kengillään voimiensa takaa miestä naamaan. Mies karjaisi tuskasta kun verta alkoi suihkuta murtuneesta nenästä. Kauhusta vapiseva Janneka potkaisi uudelleen, tällä kertaa potku osui rintakehään. Mies kierähti kivuliaan näköisesti takaperin vaunujen avoimesta ovesta ulos.

Jannekalla oli sekunnin murto-osia aikaa miettiä, mitä tehdä, ennen kuin ulos pökertynyt mies virkoaisi, ja varmasti entistä raivokkaampana. Nopeasti Janneka kietaisi sinisen huivin harteilleen ja työnsi vaunujen pöydällä lepäävän Orkanin tikarin oikeaan saappaaseensa. Janneka hyppäsi ulos hämyisen koleaan aamuun keskelle taistelun kolinaa.
Miehet ja hevoset olivat yhtä sekasotkua neljän vaunun saattueen väleissä ja ympärillä. Janneka ei erottanut omia vieraista miehistä, mutta sen hän tiesi että hänen täytyisi piiloutua ja nopeasti.
Mitä se mies tarkoitti sanoillaan? Vaikuttaa siltä, että nämä miehet etsivät minua… Mutta miksi ihmeessä?
Tulematta hullua hurskaammaksi sisäisistä pohdinnoistaan huolimatta Janneka lähti kyyryssä juoksemaan kuusien siimekseen. Juuri ennen kuin hän pääsi jykevien puiden taakse piiloon, hän tunsi vahvan otteen tarttuvan oikeaan käsivarteensa. Janneka alkoi kiljua kurkku suorana, vaikka pitkin kiljumista typeränä, mutta ainakin niin hän sai tarttuneen otteen hiukan löystymään. Hän vetäisi puukon oikeasta saappaastaan ja käännähti äkkinäisesti ympäri, nähden edessään toisen, jykevätekoisen, naamioidun miehen. Janneka huitaisi epävarmasti puukollaan, mutta mies tarttui leikiten hänen käteensä ja löi puukon sivuun kuin kevyen lelun.
”Päästä irti minusta! IRTI!” Janneka huusi ja rimpuili, takoi miestä nyrkeillään, kuitenkaan tuloksetta. Mies nosti Jannekan kevyesti kuin heinätukon olkapäälleen ja lähti juoksemaan takaisin vaunujen luo. Janneka huusi ja kiljui, mutta mies hyppäsi kevyesti mustan hevosen selkään.

”Lähdetään! Hän on minulla!” mies huusi matalalla äänellä ja mitään sanomatta painoi Jannekan poikittain vatsalleen eteensä satulaan. Janneka huusi hädissään ja kohotti päätään, kun mies lähti ratsastamaan poispäin taistelevien miesten ja hirnuvien hevosten sekasotkusta. Noin tusina huputettua, ratsailla olevaa miestä lähti ratsastamaan heidän peräänsä. Kivuliaasti satulassa makaava Janneka näki kyynelten sumentamasta silmäkulmastaan Orkanin leveäteräinen miekka kädessään miesten joukossa, mustat hiukset sekaisin ja suu avattuna epätoivoiseen huutoon miehen tajuttua missä Janneka oli.
”ORKAN!” Janneka kiljui ja takoi hevosta nyrkeillään.
”Ole hiljaa, typerä tyttö, saat hevosen hermostumaan”, mies ärähti ja painoi pehmeästi mutta tarkasti etu- ja keskisormensa oikeaan kohtaan Jannekan ohimolla. Janneka alkoi tuntea olonsa yllättävän väsyneeksi ja mustat tähdet tanssivat hänen näkökentässään, kunnes hän vaipui tiedottomana uneen.

---

”Ei! Jaanneka!” Orkan karjaisi sydäntä särkevästi pois ratsastavien miesten perään. Heidän kahdentoista miehen vartionsa oli yllätetty täysin. Kolme miestä oli kuollut näiden raakalaisten järjestelmällisen hyökkäyksen uhreina, yhtä oli viilletty kevyesti käteen ja Orkankin oli saanut naarmun oikeaan poskeensa. Siitä tihkui veripisaroita hänen rinnuksilleen, mutta mies ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
”Heillä on Jaanneka! Meidän on pakko lähteä perään!” Orkan karjaisi ja käänsi anovan katseensa muiden miesten puoleen.
”Mihaíl on loukkaantunut, ja vaunut täytyy saada Moskovaan. Emme voi millään kaikki lähteä”, yksi tummasilmäinen mies sanoi vaitonaisesti.
”Minä lähden vaikka yksin, jos kukaan teistä ei ole valmis tekemään osaansa Jaannekan eteen”, Orkan tiuskaisi kärsimättömästi.
”Emme me sitä tarkoittaneet, hyvä herra. Meitä on yhdeksän. Viisi meistä saa kyllä Mihaílin hoitoon, toverimme (tässä vaiheessa tuskainen ilme levisi puhujan kasvoille) haudattua ja vietyä vaunut Moskovaan. Kolme voi lähteä kanssasi takaa-ajoon. On sanomattakin selvää ettemme voi jättää häntä pulaan”, mies sanoi.
”Minä voin lähteä. Julian Bancovitz, palveluksessanne”, tummahiuksinen mies sanoi ja kumarsi. Mustat hiukset olivat kuivuvan veren tahrimat, mutta vihreät silmät takaa-ajon paloa täynnä.
”Minäkin tulen. Gregoriev Zadgrev”, sanoi toinen mies ja astui esiin. Hän oli pitkä, jäntevä mies, hänellä oli myös mustat hiukset ja hiukan parransänkeä terävissä leukapielissä.
”Ja minä tulen myös, arvon herra. Daniel Lobotov ei jätä rouvaa pulaan”, sanoi ruskeahiuksinen ja –silmäinen mies, joka pyyhki leveäteräisen miekkansa veristä terää ruohoon.
”Heillä on hevoset, emme millään tavoita heitä jalkaisin”, Bancovitz sanoi ääneen ongelman, joka varmasti oli noussut myös Zadgrevin ja Lobotovin mieliin. Mutta Orkanilla oli vastaus valmiina.
”Vaunut saapuvat Moskovaan myös vähemmällä hevosmäärällä, joskin hitaammin. Valitsen neljä nopeinta hevosta niin lähdemme. Lobotov, hae satulat ja satulalaukut ensimmäisistä vaunuista. Zadgrev, täytä satulalaukut muonalla”, Orkan sanoi ja käveli hevosten luo. Bancovitzin, joka oli hiljainen mutta jämerä mies, avulla he erottivat neljä ratsua kärryjen edestä: kaksi ruskeaa ja kaksi mustaa, kaikki lihaksikkaita ja kestäviä.

”Jaanneka… Minä tulen”, Orkan sanoi kiroten mielessään niitä miehiä jotka paraikaa ratsastivat poispäin Janneka mukanaan.
Keitä he ovat? Miten he löysivät meidät? Jos he liittyvät jotenkin Säihkesilmien katoamiseen… Miten he muka edelleenkään löysivät meidät? Orkan pohti saamatta vastauksia.

Osa neljä

Janneka heräsi lievään päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Hänellä meni hetken aikaa paikantaa sekavan utuisessa mielessään viimehetkisiä tapahtumia. Hän makasi selkeästi jollain pehmeällä, mutta hän ei avannut silmiään ennen kuin muisti missä oli.
”Ei…” Janneka vaikersi hiljaa ja puristi silmänsä tiukemmin kiinni kuvien tulviessa hänen uniseen mieleensä. Se ei voinut olla totta!

”Jahas, ruhtinatar herää”, kuului pilkallinen miehen ääni hänen oikealta puoleltaan. Janneka räväytti silmänsä suurelleen ja nousi pikaisesti ylös.
Hän makasi suurella vuoteella hienosti koristellussa huoneessa. Siellä oli pieni puinen yöpöytä, seinällä ratsastavaa hevosta esittävä maalaus ja kahdet kultaiset kynttilänjalat. Oikealla avautui verhoton, suuri ikkuna ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Ikkunan vieressä seisoi mustaan, pitkään takkiin pukeutunut, roteva mies.
Ja tuon miehen Janneka tunnisti.
”Ei… et se voi olla sinä!” Janneka henkäisi Venäjäksi ja ponkaisi kädet nyrkissä pystyyn, etsien katseellaan pakoreittiä.

---

Orkan nosti kätensä ylös ja pysäytti perässään ratsastavan kolmen miehen hiljaisen saattueen. He olivat lähteneet kaappaajien perään heti ja ratsastaneet viileän hämärässä aamuilmassa aina pitkälle päivään. Jälkien seuraaminen oli ollut maastossa hidasta ja he olivat eittämättä jääneet jälkeen seurattavistaan. Orkanin sydäntä jäyti hirveä huoli Jannekasta. Aurinko paistoi kirkkaana heidän yllään ja Orkan laskeutui hevosensa selästä tutkimaan pehmeän mutaisella tiellä näkyviä hevosenjälkiä. He olivat seuranneet jälkiä ensin metsän siimeksessä, sitten metsäpoluilla ja lopulta heidän seuraamiensa hevosten jäljet olivat saapuneet tälle mutaiselle, suht paljon liikennöidylle tielle, joka eittämättä saapuisi pian johonkin Venäjän pikkukaupunkiin.
”He ovat menneet tästä vain muutama tunti sitten”, Orkan sanoi ja hyppäsi takaisin hevosensa selkään.
”Tämä tie vie kaupunkiin nimeltä Havibitov. Sinne on vain muutaman mailin matka”, Lobotov sanoi hiljaa ratsunsa selästä.
”Mennään”, Orkan murahti ja kannusti hevosensa jälleen kunnon vauhtiin.
Joku oli kertonut kaappaajille reittivalinnastamme. Se oli suunniteltu hyökkäys ja he tiesivät mitä etsivät. Tähän on vain yksi selitys… Tämä liittyy Säihkesilmien katoamisiin. Jotkut pahaiset maantierosvot eivät tee tällaista, järjestelmällistä jälkeä, Orkan pohti mielessään, kiroten samalla omaa typeryyttään.
Minun olisi pitänyt jäädä vaunuun suojelemaan Jannekaa!
”Älkää murehtiko, teitte varmasti parhaanne. Me löydämme hänet kyllä, ja pistämme kaappaajat katumaan syntymäänsä”, Bancovitz sanoi hevosten kavioiden kopseen yli, kuin arvaten Orkanin ajatukset tuon tuskaisen keskittyneiltä kasvoilta.
”Toivon todella sitä”, Orkan murahti ja he jatkoivat tappovauhtiaan antamatta hevosille hetkenkään lepoa. Eikä aikaakaan, kun Havibitov avautui heidän edessään.

---

Mies hänen edessään oli Säihkesilmä, sama mies jonka he olivat kohdanneet ylittäessään Venäjän rajaa. Ruma arpi koristi hänen muuten niin komeita kasvojaan. Tällä kertaa niillä ei loistanut ystävällinen hymy. Hänen mustat hiuksensa olivat sekaisin, hänen vaatteensa olivat mustan vaatimattomat, mutta hänen silmänsä. Ne katsoivat Jannekaa samalla arvioiden, samalla himoiten, samalla ylenkatsoen. Hän ei pitänyt niiden silmien katseesta, ne olivat todella kaukana Orkanin ystävällisestä tuikkeesta. Niiden tuike oli himo.
”Sinä!” Janneka sähähti ja hänen silmänsä kapenivat teräviksi viiruiksi.
”Minä, aivan. Kukapa muukaan”, mies sanoi. Janneka vilkuili vaivihkaa huoneessa ympärilleen, etsien pakotietä. Takaoikealla hänestä oli ruskea puuovi, ainoa tie vapauteen. Eikä se ainakaan näyttänyt olevan lukossa.
”Mutta miksi? Mitä sinä tahdot minusta? Vaadin että päästätte minut pois, nyt!” Janneka sanoi käskevästi. Onnekseen hän huomasi, että keskustelu kävi hyvin myös Venäjäksi. Mies rämähti matalaan nauruun, ja hetken naurettuaan vakavoitui, sanoen:
”Te vaaditte? Luuletteko te todella, arvon ruhtinatar, että voisitte enää päättää? Te olette nyt minun maailmassani, ja täällä minä määrään. Joten olkaa hiljaa ja kuunnelkaa”. Janneka hiljeni, kuitenkin mulkoillen miestä vihaisesti, kädet puuskassa.
”Olette kai kuulleet Säihkesilmien katoamisesta”, mies ennemmin totesi kuin kysyi Jannekan mielipidettä.
”Minä olen tällä kohtaa rajaa niiden takana, kauempana toiset, mutta yhtä kaikki sama organisaatio. Ja onneksenne olemme saaneet sinut”, mies sanoi ja Janneka näki jälleen himoitsevan pilkkeen hänen mustissa silmissään.
”Onneksenne”, Janneka tuhahti ja pyöräytti vihaisesti silmiään. Miehen katse tiukkeni hetkeksi, mutta hän jätti tuhahduksen omaan arvoonsa.
”Te olette ainutlaatuinen yksilö, lienet tiedätte. Ja teidät kuljetetaan nyt kultalautasella, varjeltuna aarteena. Saisitte olla iloinen, sillä kaikki eivät ole saaneet niin hyvää kohtelua kuin mitä te tulette saamaan”, mies sanoi, eikä Janneka enää kyennyt olemaan hiljaa.
”Hyvää kohtelua? Ryöstätte minut omista vaunuistani kapisen hevosen selkään? Ryöstätte minut! Odottakaapahan vain että aviomieheni tulee. Sillä minä tiedän, että hän tulee”, Janneka sanoi Orkan mielessään. Ilman Orkanin Venäjän kielen opetusta tämä keskustelu olisi ollut mahdoton.
”Hah! Teidän aviomiehenne tulee kokemaan… surullisen yllätyksen”, mies sanoi pahaenteisesti ja alkoi jälleen nauraa.

---

”Hajaantukaa. Kyselkää ovatko ketkään nähneet miesjoukkiota, tai kaunista, tummaa naista. Näemme tässä pian”, Orkan komensi hermot kireällä. He olivat saapuneet Havibitoviin hetki sitten ja huomanneet, ettei se ollut kovin suuri kaupunki. Kadut olivat likaisen kivisiä ja sikin sokin sinne ja tänne rakennettuja, rakennukset vaatimattomia puuröttelöitä. Luulisi olevan helppoa löytää Jannekan kaltainen nainen tästä kaupungista. Ajatus rauhoitti Orkania kummasti. Hän ei ehtinyt edes miettiä minne päin mennä, kun hän huomasi miehen nojaavan puiseen tynnyriin vähän matkan päässä ja viittovan häntä puoleensa. Miehellä oli yllään mustat vaatteet ja kasvot olivat ahavoituneet ja vanhuuden rypyttämät, mutta silmien katse oli terävän älykäs.
Orkan epäröi vain hetken, kunnes käänsi ratsunsa kohti viittovaa miestä.

---

”Uskallattekin… uskallattekin koskea Orkaniin!” Janneka saattoi vain uhota. Mies jatkoi nauramistaan ja käänsi selkänsä Jannekalle, jääden katselemaan ikkunasta ulos.
”Teidän olisi syytä unohtaa miehenne”, mies sanoi. Janneka tunsi tilaisuutensa tulleen, ja lähti hiljaisin askelin hiipimään kohti ovea, rukoillen mielessään että puiset lattialankut eivät nitisisi. Mies katseli ikkunasta ulos katsomatta Jannekaan, ja hiivittyään vielä muutaman askeleen Janneka saapui ovelle, jossa oli metallinen, pyöreä kääntökahva. Janneka laski kätensä kahvalle ja käänsi voimiensa takaa.
Kahva narahti ja nitisi sitten pahaenteisen kovaan ääneen. Ovi oli lukossa.
Janneka antoi kahvan luistaa sormiensa lomasta epäuskoisen oloisena. Mies ikkunalla kääntyi ylimielisesti virnuillen Jannekan puoleen.
”Luuletko että olen typerä? Kun olen kerran saanut sinunlaisesi – aarteen – käsiini, en todellakaan aio päästää sinua lentämään pois”, mies sanoi silmät tuikkien. Janneka mulkoili tuota näyttämättä epätoivoa, joka alkoi pikkuhiljaa nakertaa hänen sisintään.
Orkan on tuolla jossain, ja vakavassa vaarassa! Enkä voi tehdä mitään hänen hyväkseen, Janneka kirosi mielessään.
”Päästäkää minut pois, tai mieheni tulee ja saatte katua olemassaoloanne”, Janneka kirosi topakasti.
”Ei, enpä taida. Teidän edessänne on matka jonnekin aivan toisaalle, paikkaan jossa ei tunneta käsitteitä aviossa, aviomies tai ruhtinatar”, mies sanoi.
”Minä en lähde minnekään”, Janneka tiuskaisi ääni jo hiukan kohoten.
”No mutta, arvon neiti hyvä, kyllä te lähdette. Te nimittäin lähdette Nižni Novgorodiin jo huomenna. Nauttikaa siihen asti olostanne”, mies sanoi ja käveli ovelle, ottaen taskustaan raskaan avaimen ja avaten oven. Janneka kuunteli tarkasti, ja pettymyksekseen kuuli, kuinka ovi suljettiin raskaasti kolahtaen ulkopuolelta.
Nižni Novgorod? Se on kaupunki, ja suuri kaupunki onkin… Mutta sinne on matkaa. Orkan osaa kyllä varoa, ja hän löytää minut. Olen varma siitä.
Nämä ajatukset mielessään Janneka nukahti illalla levottomaan uneen, jossa pyörivät huputetun miehet jotka piirittivät yksin matkustavaa Orkania.

Osa viisi

Orkan ratsasti miehen luo, joka seisoi viittoen häntä puoleensa. Hitaasti Orkan hyppäsi alas hevosensa selästä, katsoen silmät tarkasti arvioiden miestä. Mies oli vanha, mutta ovelan näköinen. Hän oli selvästi kuullut lyhyen sananvaihdon, jonka Orkan oli käynyt miestensä kanssa ennen kuin he olivat ratsastaneet kuka minnekin päin pienen kaupungin mutkitteleville teille.
”Voitko jotenkin auttaa minua?” Orkan sanoi ja ojensi mustan hansikkaan peittämän kätensä kättelyyn. Mies vilkaisi Orkanin kättä nopeasti, muttei tarttunut siihen. Orkanin silmät välähtivät ärtyneesti, mutta hän tyytyi vain laskemaan kätensä alas viittansa poimuihin.
”Kuulin sananvaihtonne, ja kyllä, minä voin auttaa teitä”, mies sanoi ja hieroi ryppyisiä käsiään yhteen.
”Voisitteko sitten olla ystävällinen ja tehdä sen?” Orkan kysyi kireästi. Jos tämä mies tiesi jotain, häntä ei saisi päästä menemään.
”Mutta minä tarvitsen hiukan suostuttelua”, mies sanoi maireasti. Orkanin silmät kapenivat hieman, sillä häntä ei kiinnostanut alistua jonkun tuntemattoman rahastettavaksi. Niinpä Orkan iskosti säihkyvien silmiensä terävän katseen miehen harmaisiin silmiin, tavoitellen samalla voimaa sisällään. Kun hän ja hänen voimansa olivat säkenöiden yhtä, hän sanoi hiljaa:
”Minä tahtoisin kovasti tietää, joten teidän pitää kertoa minulle kaikki mitä tiedätte”, Orkan sanoi kuminaa ja voimaa äänessään. Miehen katse muuttui heti unelmoivaksi, ja hän alkoi paapattaa kuin papupata.
”Kyllä, kyllä! Ei ole varmaan neljääkään tuntia siitä, kun tästä ratsasti ohi epäilyttävä kahdentoista miehen saattue hevostensa selässä. Heillä oli mukanaan kaunein nainen jonka olen koskaan nähnyt. Hän makasi tiedottomana yhden hevosmiehen sylissä, ehkä hän nukkui. Hänen hiuksensa… Ne olivat kuin valtoimenaan virtaava, mustan öljyn joki, hänen kasvonsa olivat kauniit kuin tähdet ja kuu yhteensä. Minä en ollut koskaan nähnyt niin kaunista naista”, mies sanoi ja hiljeni unelmoivan näköisenä.
”Minä tahtoisin tietää, mihin he menivät”, Orkan sanoi voimaa äänessään.
”Yhdeksän heistä ratsasti pois hajaantuen eri suuntaan, mutta minä seurasin kolmea jäljelle jäänyttä. Siinä joukossa oli mukana se erittäin kaunis nainen. He ratsastivat majataloon, Kultaiseen pähkinään. He ottivat huoneen ja kaksi heistä otti baarissa kolpakon. Yksi kantoi kauniin naisen ylös huoneeseen”, mies sanoi.
”Tiedättekö mihin huoneeseen?” Orkan kysyi kipinöintiä mielessään.
”Kyllä, toiseen kerrokseen. Kolmas ovi vasemmalta. Rikkaita miehiä, se on Kultaisen pähkinän kallein huone. Kerran kun minä yövyin siellä, kauan, kauan sitten…”
Orkan käänsi selkänsä itsekseen mutisevalle miehelle ja hyppäsi hevosensa selkään, jääden malttamattomana odottamaan Lobotovin, Bancovitzin ja Zadgrevin paluuta. He eivät saisi hukata hetkeäkään, jos kerran Janneka olisi täällä. Havibitov oli pieni kaupunki, ja ei aikaakaan kun he saapuivat. Saapuivat yhtä nopeasti kuin taivaalla laskemaan ryhtynyt, punaisena hohtava aurinko. He lähtivät ratsastamaan kilpaa himmenevän päivän kanssa, etsimään Kultaista pähkinää.

---

”Ylös siitä! Pian!” Janneka kuuli sihahduksen korvassaan. Hän oli hädin tuskin saanut silmänsä suljettua, kun häntä jo ravisteltiin kovakouraisesti ylös. Pikaisella, unisella vilkaisulla ikkunasta ulos hän huomasi, ettei ollut vielä edes pimeää: aurinko painautui tulipunaisena horisontissa värjäten taivaankannen punaisen ja oranssin sävyihin. Hän näki hämärässä huoneessa tuon saman Säihkesilmän, jonka kasvoja koristi karmaiseva arpi.
”Mitä nyt?” Janneka tiuskaisi.
”On tullut esteitä, joten me lähdemme jo nyt”, mies sanoi ja alkoi kiskoa Jannekaa kohti raollaan olevaa ovea.
Orkan, Janneka ajatteli ja alkoi kiljua ja potkia kovempaa kuin koskaan. Hän upotti matalapohjaisen kenkänsä kannan miehen sääreen, puri kivuliaasti tuon vasenta rannetta ja kiljui kovempaa, kovempaa, toivoen koko ajan että Orkan kuulisi hänen huutonsa. Mies sihahti vihaisesti ja kiskaisi veristä kättään pidellen otteensa irti Jannekasta, ja tilaisuutta hyväksi käyttäen Janneka lähti juoksemaan puiselle ovelle. Hän syöksyi tuntemattomaan käytävään ja seisoi hetken paikallaan, miettien kumpaan suuntaan lähteä.
”ORKAN!” Janneka huusi kovaa, samalla kun kuuli lähestyviä askeleita takaansa huoneesta. Hetkeäkään epäröimättä hän läimäytti oven takanaan kiinni jättäen arpikasvoisen miehen taakseen, lähtien sitten juoksemaan puisella käytävällä oikealle.

---

Alhaalla Kultaisen pähkinän tavernassa Orkan, Lobotov, Bancovitz ja Zadgrev leväyttivät puisen oven auki ja vetivät miekkansa esiin vöiltään. He eivät olleet meinanneet löytää taitavasti takakujalle piilotettua Kultaista pähkinää. He olisivat todennäköisesti ratsastaneet ohi, elleivät olisi kuulleet Jannekan kiljumista ja huutoa vinojen, puisten talojen takaa kujalta.
”JANNEKA! Täällä alhaalla!” Orkan karjui Jannekan kiljunta korvissaan soiden ja kohotti katseensa tavernaan. Ihmiset olivat jähmettyneet paikoilleen epätietoisena. Taverna oli suurehko, yhtenäinen huone, joka oli ahdettu täyteen pieniä, pyöreitä pöytiä ja himmeitä kynttilöitä. Pölyisen baaritiskin takana seisoi karsastava vanha mies, kiillottaen kiillottamistaan samaa lasia, tietämättä oikein mitä tehdä.
Ylhäältä kuului aseen laukaus, ja Jannekan hysteerinen kiljunta hiljeni kuin lyönnistä.
”Janneka!” Orkan karjaisi mustat hiukset heiluen ja silmät tarkkaavaisena ympärilleen vilkuillen.
”Lobotov ja Bancovitz, menkää oikealta”, Orkan sanoi ja osoitti kapeaan portaikkoon joka lähti baaritiskin vierestä ylempään kerrokseen. Orkan itse lähti kauhu sydämessään syöksymään pienten pyöreiden pöytien välistä vasemmalle, josta lähti toinen kapea portaikko ylös. Sanaakaan sanomatta Zadgrev syöksyi hänen peräänsä ja he jättivät hiljaisen tavernan taakseen.

---

Ylhäällä arpikasvoinen mies oli päässyt raivoa kihisten jaloilleen ja ulos huoneesta puiseen käytävään. Hänen kasvonsa ja hihansa olivat veriset, sillä Jannekan puremasta kädestä valui valtoimenaan punaista verta hänen ylleen. Silmien himokas tuike oli poissa, nyt niissä hohti eläimellinen, karmea raivo, kun hän lähti käytävään Jannekan kiljunnan perään. Samalla hän vetäisi aseen vyöltään ja kääntyi käytävässä nurkan taa.
Tilanne riistäytyy käsistä! Ei tässä näin pitänyt käydä! mies kirosi mielessään kuullessaan vihaista huutoa alhaalta.
Sen vanhan miehen torilla piti hoitaa puukollaan ruhtinas pois tieltä, mutta näköjään mies ei ole kyennyt jostain syystä siihen. Jos tämä menee pilalle, menetän pääni, sillä Vasilevskis ei hyväksy epäonnistumisia, mies kirosi mielessään, kohottaen päätään seuraavan nurkan takana ja huomaten onnekseen aivan edessään juoksevan Jannekan. Janneka käänsi hätääntyneen katseensa ja huomasi takaa-ajajansa, huutaen entistä kovempaa.
”Typerä tyttö, ole hiljaa!” mies sihahti ja laukaisi aseensa vain muutaman tuuman päähän Jannekan kasvoista. Kuula tömähti käytävän kattoon, ja sen räjähtävän pamahduksen saattelemana Janneka hiljeni järkyttyneenä, lamaantuneen näköisenä. Niin arpikasvoinen mies käytti sitä tilaisuutta hyväkseen, syöksyi Jannekan kimppuun ja painoi kätensä tuon huulille, raahaten tuon takaisin käytävää pitkin ja sulkien huoneen oven takanaan.

Boromiriev… Ei! Janneka nyyhkytti mielessään miehen tarttuessa häneen ja raahatessa hänet takaisin huoneeseen. Jannekalla ei ollut voimaa vastustaa, hän pystyi vain vapisemaan ja hengittämään työläästi nenänsä kautta. Aseen laukaiseminen oli laukaissut paniikkikohtauksen hänen mielessään, menneisyyden kauhut välkkyivät kuvina hänen päässään: Boromirievin rinnalle leviävä punainen läikkä, tuon lasittuneet silmät, kylmenevät kädet…

---

”Janneka!” Orkan karjui ja syöksyi mutkittelevien käytävien labyrinttiin. Miten niin pieneen taloon saattoikaan mahtua niin mutkitteleva käytävien verkosto? Käännyttyään käytävällä oikealle seuraavasta kulmasta hän huomasi tulleensa jälleen kohtaan, jossa kapea käytävä haarautui kolmeen eri suuntaan. Epätietoisena siitä, minne mennä, hän viittoi Zadgevia menemään vasemmalle, ja itse hän jatkoi suoraa.
Janneka, missä olet? Orkan kirosi mielessään äkkiä laskeutunutta hiljaisuutta. Hetken aikaa juostuaan hän tuli seuraavaan haaraumaan, josta käytävä haarautui kahteen, oikealle ja vasemmalle. Laskiessaan katseensa puisen kuluneella lattialle hän huomasi suuret, tuoreen märät veriläikät.
”Janneka!” Orkan karjaisi epätoivoisena, lähtien seuraamaan punaisia veriläikkiä. Ne johtivat kulman taa käytävää vielä hiukan eteenpäin ja vielä seuraavasta kulmasta oikealle. Käytävän toisessa päässä juoksivat häntä kohden Lobotov ja Bancovitz, kummatkin miekkojaan puristaen. Heidän tunnistettuaan toisensa he vain nyökkäsivät pikaisesti ja Orkan laski katseensa alas verijuovaan. Se jatkui vielä muutaman metrin kunnes kääntyi oikealle ja katosi puisen oven alle.
”Haa!” Orkan kuuli vihaisen huudon takaansa ja kääntyi nopeasti ympäri, kohottaen vaistonvaraisesti miekkansa valmiusasentoon. Nurkan takaa juoksikin vain viitan liepeet heiluen Zadgev, ja Orkan kääntyi takaisin oven puoleen.
”Janneka? Janneka!” Orkan huhuili oven suuntaan, epävarmana mitä tehdä.
”Onko ovi lukossa?” kysyi Lobotov hänen takanaan. Orkan kokeili pyöreää kahvaa.
”Ei, mutta se on lukittu sisältäpäin jollain, varmaan tuolilla”, Orkan kirosi.
”Varokaa, pois tieltä”, sanoi Bancovitz, heistä rotevin. Orkan teki tietä epäröimättä, ja vihreät silmät kapeina viiruina Bancovitz heittäytyi oikea olkapää edellä vasten ovea. Ovi natisi liitoksissaan, muttei antanut periksi. Bancovitz murahti vihaisesti olkapäätään pidellen ja heittäytyi raskaasti toisen kerran ovea vasten. Kuului ikävää narskumista, ovi antoi periksi ja Bancovitz syöksyi tasapainoa hakien huoneeseen. Orkan astui hänen perässään sisälle, lattialla olevia veripisaroita väistellen.
”Janneka?” Orkan henkäisi.
Huone oli tyhjä.

Osa kuusi

”Janneka!” Orkan karjaisi epätoivoisena.
”Janneka on ollut täällä. Minä tiedän sen. Minä haistan hänet”, Orkan sanoi. Se oli totta, hän haistoi Jannekan raikkaan, ominaisen tuoksun.
”Ikkuna on auki”, Lobotov sanoi ja syöksyi nopeasti suurelle ikkunalle, joka tosiaankin oli auki tummenevaan iltaan. Orkan oli vain askeleen hänen perässään.
Suuri ikkuna avautui majatalosta kaakkoon. Se kantoi yli puisten heinäkattojen suurelle torille josta lähti maantie pois kaupungista. Ja siellä maantiellä Orkan erotti yliluonnollisen näkönsä ansioita neljän miehen ratsastavan saattueen. Ja yhden hevosen selässä heilui myös Jannekan sininen mekko.
”Ei!” Orkan karjaisi ja lysähti voimattomana vasten ikkunaa.
”Heidän on täytynyt paeta ikkunasta”, sanoi Bancovitz ja kurkkasi ikkunan reunan yli alas. Pudotus hiekkaiselle kujalle oli vain muutaman metrin, ja hiekkaisessa maassa erottuivat selvästi hevosen kavionjäljet.
”Jaannekani ei ole paennut mihinkään”, Orkan tiuskaisi ja katsoi kauas maantielle, jossa ratsastavat hahmot hiipuivat yhä pienemmiksi ja pienemmiksi.
”Hänet on ryöstetty, enkä minä saanut häntä pelastettua. Se oli niin lähellä!” Orkan murisi raivoissaan.
”Ei ole mitään järkeä lähteä seuraamaan heitä pimenevään yöhön. Hukuttaisimme vain itsemme ja antaisimme heille lisää etumatkaa. Meidän kannattaa lähteä seuraamaan heitä aamun valjetessa”, Lobotov sanoi.
Orkan kohotti katseensa ikkunan terävään reunaan ja näki siinä revenneenä palasen Jannekan sinisestä päivämekosta. Hän puristi sen nyrkkiinsä ja kohotti muristen mustien silmiensä säihkyvän katseen kohti maantietä.

---

Janneka tunsi ponnistelunsa voimattomiksi, aiheettomiksi. Hän oli niin lähellä pakoa, niin lähellä päästä Orkanin käsivarsille, mutta yksi typerä laukaus ja paniikkikohtaus olivat murtaneet kaiken palasiksi hänen käsivarsilleen. Arpikasvoinen mies oli raahannut hänet takaisin huoneeseen, leväyttänyt ikkunan selkoselleen ja hypännyt Janneka olkapäillään alas hiekkaiselle kujalle, jossa olivat odottaneet neljä hevosta ja kolme muuta miestä. Nyt Janneka kuuli korvissaan vain hevosten kavioiden kopsetta hiekkatiellä ja näki tummenevan illan synkkyyttä ympärillään.
”Sinun Orkanisi ei enää koskaan näe sinua, siitä voit olla varma. He eivät saa meitä millään kiinni, kun ratsastamme koko yön”, arpikasvoinen mies sihisi ja puristi hiukan liian kovaa Jannekan huivin verhoamaa käsivartta.
”Päästä IRTI!” Janneka karjaisi ja kiskaisi kätensä irti miehen terävästä otteesta.
”Aivan miten ruhtinatar tahtoo”, mies sanoi lipevästi ja kannusti hevostaan kovempaan vauhtiin. Kolme muuta miestä saattueessa vaihtoivat merkitseviä katseita ja yksi heistä sanoi:
”Emme voi ratsastaa kuin pedon ajamina tätä yötä. Hevoset eivät jaksa ratsastaa seuraavana päivänä, ja takaa-ajajamme saavat meidät kiinni”, mies sanoi matalalla, murtavalla venäjänkielellä. Arpikasvoinen mies murisi vihaisesti.
”Tehkää niinkuin sanon. Alle kahden päivämatkan päässä on seuraava kylä, jossa vaihdamme hevoset levänneisiin ja hankimme arvon ruhtinattarellekin oman ratsun”, mies sanoi ja mulkaisi ylenkatsovasti Jannekaa. Miehen kasvoilla loisti viha.

---

Heti kolean aamun valjetessa ensimmäiseen haaleaan säteeseensä Orkan patisti seuralaisensa ylös Kultaisen pähkinän ohuilta patjoilta. He kiiruhtivat ulos hämärän koleaan kevätaamuun ja hyppäsivät levänneiden ratsujensa selkään. Heillä kesti jonkin aikaa pujotella ulos kapeilta kaduilta ja löytää tie pois kaupungin sydämestä, mikä sai jo valmiiksi ärtyneen Orkanin ärtymään vain lisää. Hänen silmänsä loistivat päättävistä säihkettään kun he kiiruhtivat kohti hiekkatietä, jolla näkyivät selvästi neljän hevosen kavionjäljet.
”Jahti alkaa”, Zadgrev sanoi hiljaa ja kuin yhteisestä käskystä he kaikki kiihdyttivät hevosensa hurjaan vauhtiin. He ratsastivat aina seuraavaan auringonlaskuun kuoppaisella hiekkatiellä seuraten siihen painautuneita, symmetrisiä kavionjälkiä. Tie oli tasainen, joten he näkivät mailien päähän tasangon ja harvakseltaan kasvavien puiden ympäröimällä tiellä: tie oli tasaisen, vaalean hiekkainen, mutta silmänkantamattoman päähän siihen olivat painuneet tummat kavionjäljet. Auringon alkaessa laskea verenpunaisena Orkan kohotti kätensä ylös ja he hiljensivät hevostensa vauhtia ensin hitaaseen käyntiin ja sitten kokonaan pysähdyksiin. Orkan hyppäsi mitään sanomatta alas hevosensa selästä mustat hiukset heilahtaen mustien, kiihkeästi säihkyvien silmien edessä. Lobotov, Bancovitz ja Zadgrev pyyhkivät pölyä ja hikea kasvoiltaan ja huokaisivat helpottuneina. He olivat ratsastaneet koko valoisan ajan puhumatta mitään ja hidastamatta lainkaan. Nyt kun he vihdoin pysähtyivät, he joibvat vesileileistä ahneesti, söivät kuivattua lihaa ja leipää ja juottivat hevosetkin, päästäen ne sitten laiduntamaan niukkaa ruohoa tien liepeiltä.
Orkan joi vain hiukan, juotti hevosensa ja kumartui sitten vaitonaisena tutkimaan hiekkaiseen tiehen painautuneita tummia kavionjälkiä, jotka näkyivät tummenevan auringon punertavassa hämyssäkin selvästi. Hän haistoi hiekkaa, tunnusteli jälkiä karheilla, suurilla käsillään ja tulkitsi jokaista merkkiä tarkasti, jättämättä mitään huomioimatta.
”He ovat ratsastaneet tästä vain muutama tunti sitten. Me saavutamme heitä. Meidän on pakko jatkaa. Nouskaa ratsaille”, Orkan sanoi ja puristi toisessa nyrkissään Jannekan sinisestä puvusta revennyttä kangaspalasta.
”Käskystänne”, Lobotov sanoi väsyneesti ja hyppäsi ratsunsa selkään. Zadgrev ja Bancovitz seurasivat ja he kiihdyttivät väsyneitä hevosiaan yhä kovempaan vauhtiin, antamatta lainkaan armoa.
”Minne tämä tie johtaa?” Orkan kysyi käheästi illan alkaessa toden teolla pimetä.
”Pieneen kylään, jonka nimeä en tiedä mutta jossa olen joskus kauan sitten pysähtynyt”, vastasi Zadgrev.
”Kuinka kauan vielä?” Orkan kysyi lyhyesti. Zadgrev mietti hetken kulmat kurtussa, ja vastasi hiljaa:
”Jos todellakin jatkamme tätä vauhtia, saavumme sinne ennen puoltapäivää. Edellyttäen että jatkamme koko yön”.
”Me jatkamme”, Orkan sanoi lyhyesti ja painautui matalaksi hevosen kuumaa kaulaa vasten.
Rakas Jaanneka, minä en jätä sinua pulaan.

---

Jannekan jokaista paikkaa särki enemmän kuin pitkään aikaan. Hänen jalkojaan hiersi, lihaksiaan pakotti ja mieltään väsytti. He olivat ratsastaneet kertaakaan pysähtymättä yön, päivän ja vielä yhden yön. Arpikasvoinen mies oli ohjannut joukkoja kovaa vauhtia eteenpäin vähäsanaisesti. Janneka oli saanut syödä satulassa kuivattuja yrttejä ja leipää sekä kulauksen lämmintä vettä. Hevonen hänen allaan tärisi voipuneena ponnistuksesta, mutta arpikasvoinen mies kiihdytti sitä yhä kovempaan tahtiin, silmät loistaen. Janneka oli muutaman kerran kääntänyt päätään katsoakseen taakse, mutta nähnyt vain loppumattoman pitkän, tyhjän tien. Arpikasvoinen mies oli nauranut ja taputtanut Jannekaa julkeasti lanteille ja takapuoleen, sanoen aina yhtä ilkeän nautinnollisesti:
”Sinä et näe häntä enää koskaan. Turha katsella taakse, tyttöhyvä, tulevaisuus odottaa.”
”Pidä”, Janneka oli sihahtanut ja lyönyt kipakasti miestä rystysille, ”näppisi erossa minusta.”
Aamun valjetessa aina yhtä kauniina oli kaukana edessä avautunut talojen ja peltojen harva näkymä. He tulisivat pian kylään, ja sen nähdessään hevoset hiukan virkistyivät.
”Vihdoinkin saan oman hevosen”, Janneka oli tiuskaissut ja mulkaissut miestä satulassa takanaan vihaisesti.
”Ei se tarkoita että pääsisit karkuun tai eroon minusta, ehei, tyttöseni”, arpikasvoinen mies oli kuiskannut Jannekan korvaan. Janneka tunsi tuon kuuman hengityksen kaulallaan, tunsi tuon lihaksikkaan vartalon painautuvan itseään vasten. Janneka painautui aivan hevosen kaulaa vasten, mahdollisimman kauas raskaasti hengittävästä miehestä, mutta tuloksetta.
”Pysy kaukana minusta!” Janneka sihahti pieni, huomaamaton hiven hysteerisyyttä äänessään. Mies pärskähti matalaan, katkeamattomaan nauruun.

---

Ratsastus pieneen kylään vei enää hetken. Janneka katseli satulasta ympärilleen: paljon puisia, vaatimattomia rakennuksia, viljeltyjä maatilkkuja ja sikoja sekä kanoja talojen pihassa. Muutama lapsi juoksi kujilla talojen välissä. Ihmiset katselivat ikkunoista tulijoita kiinnostuneina.
Kylässä oli eräänlainen taverna, jonka vieressä oli suuri talli josta kuului hevosten hirnuntaa. He ratsastivat suuren puisen rakennuksen eteen, hyppäsivät alas hevostensa selästä ja sitoivat ne puiseen paaluun. Arpikasvoinen mies hymyili epämiellyttävästi ja kietaisi kätensä Jannekan lanteille. Janneka pyristeli vastaan inhoten.
”Pysy aloillasi”, mies sanoi hiljaa ja kaivoi toisesta kasvostaan pienen tikarin, laittaen sen hihaansa ja laskien taas käden Jannekan lanteille, kuitenkin painaen hihan läpi kevyesti tikarillaan. Janneka jähmettyi oitis, ja tyytyväisesti hymyillen mies johdatti heidän pienen mutta huomiota herättävän saattueensa sisään tavernaan.

Taverna oli suhteellisen täynnä ihmisiä, jotka kaikki käänsivät kiinnostuneet katseensa heihin kun he astuivat sisälle. Tavernanpitäjä oli kookas, parrakas mies, jolla oli pälyilevän epäluuloinen katse, kun hän kädet puuskassa käveli kohti tulijoita.
”Keitä te olette ja mitä te teette täällä?” mies kysyi tomerasti.
”Onpa ystävällinen vastaanotto. Minusta meidän ei ehkä kannattaisikaan pysähtyä täällä, vai mitä sanot, kultaseni?” arpikasvoinen mies sanoi kohteliaan neutraalilla äänellä, katsoen Jannekaa kiihkeästi silmiin ja painottaen kultaseni-sanaa painamalla tikaria Jannekan lanteille hiukan kovemmin. Tavernanpitäjän ilme heltyi ja hän kiiruhti sanomaan pian:
”Ei, ei suinkaan. Tahdoimme vain varmistaa ettette ole sotilaita. Istukaa alas ja kertokaa mitä tahdotte, talomme palvelee teitä mielellään. Minä olen Morn, tämän tavernan herra, ja te olette…?”
”Tässä ovat ystäväni”, arpikasvoinen mies esitteli viitaten kolmeen muuhun, hiljaisen juroon venäläismieheen. Morn kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta vihjeestä huolimatta arpikasvoinen mies ei kertonut nimiä.
”Minua voitte kutsua herra – ”, arpikasvoinen mies aloitti, pysähtyen kuitenkin silmänräpäyksen ajaksi miettimään, ja lopetti laukaisten ensimmäisen mieleensä tulleen nimen:
”Herra Vasilevskikseksi. Ja tässä on rakas vaimoni Anastasia”, mies sanoi painottaen jälleen sanaa rakas terävällä tikarinpainalluksella. Janneka vilkaisi varuillaan miehen kasvoja, kun tuo sitten kaiken kansan katseen alla painoi huulensa Jannekan huulille painaen koko ajan tiiviisti tikarilla Jannekan selkää. Mies painoi huulensa tiiviisti, intohimoisesti, aukottoman rivosti hänen huulilleen, leikitteli hiukan kielellään ja hieroi toisella kädellään Jannekan poskea. Jannekan silmät ja mieli laajenivat kauhusta, mutta hän ei voinut panna vastaan, sillä tikarinterä hänen alaselässään oli elävän tykyttävä muistutus hänen asemastaan. Janneka raotti huuliaan hiukan ja mies ujutti kielensä hänen huuliensa välistä, jolloin Janneka painoi hampaansa terävästi yhteen. Mies säpsähti kivuliaasti ja irtautui hammasta purren Jannekasta, hymyillen täydele tavernasalille terävää, tekoystävällistä hymyään. He istuutuivat pöydän ääreen ja kolme muuta miestä lähtivät keskustelemaan hevosten vaihdosta ja yhden uuden hevosen hankinnasta sekä joidenkin tarveasioiden täydennyksestä. Arpikasvoinen mies painautui tiukasti Jannekan viereen heidän istuuduttuaan tavernan pitkään pöytään.
”Saisimmeko kaksi annosta ruokaa ja parasta oluttanne”, mies sanoi tavernanpitäjälle, joka nyökkäsi hymyillen.
”Minä en juo”, Janneka sanoi topakasti ja tunsi saman tien tikarin selässään.
”Kultaseni”, Janneka lisäsi vaimeasti loppuun. Mies hymyili hyväksyvästi.
”Aivan, rakas vaimoni ei juo, joten tuokaa hänelle vettä.”
”Aivan kuten tahdotte.”

OSA 30 LÖYTYY SIVULTA 13!
_________________
"Titanic was called the Ship of Dreams, and it was. It really was."

Grape-* · Susi Liittynyt: 10 Syy 2011 Viestejä: 1746

romanttista♥ jotain tän tapaista odotinkin, ja tuulikulta lunasti
odotukseni (:

Snurre · Karhu Liittynyt: 17 Maa 2008 Viestejä: 11269

Löysin muutaman kirjoitusvirheen, mutta muuten hyvä.
_________________
Work hard, stay humble.

tuulimari · CREW Liittynyt: 31 Maa 2007 Viestejä: 8045

^ Eijj! Kerro, niin voin korjata :D

Ja tosiaan, varsinaisen tarinan ensimmäisen osan pariin päästään kunhan tarpeksi moni lukija on ilmoittautunut :)
_________________
"Titanic was called the Ship of Dreams, and it was. It really was."

Snurre · Karhu Liittynyt: 17 Maa 2008 Viestejä: 11269

tuulimari · CREW Liittynyt: 31 Maa 2007 Viestejä: 8045

^ Jahas, siellähän se piileskeli, mutta eliminoin sen :3

LIsää kommenttia, niin päästäisiin 1. osan pariin ? :3
_________________
"Titanic was called the Ship of Dreams, and it was. It really was."

Karpalo · Ilves Liittynyt: 22 Mar 2006 Viestejä: 540

tuulimari · CREW Liittynyt: 31 Maa 2007 Viestejä: 8045

Kiitos palautteesta! Vasta kolme mukana, nyt vielä odottelen josko joku hyppäisi yhä kelkkaan.
_________________
"Titanic was called the Ship of Dreams, and it was. It really was."

Easis · Kettu Liittynyt: 21 Tou 2011 Viestejä: 145

Olen tainnut vain kerran aikaisemmin kommentoida jatkotarinaasi, joten nyt sain napattua itsestäni taas viimein niskasta kiinni. x) Tekstisi on mukavaa luettavaa, erittäin mukaansatempaavaa ja hienosti kuvailtua. Hienoa että jaksat koulunkin ohella työstää jotakin näin säännöllisesti ja pitkäjänteisesti, ja sait inspiksen vielä kolmanteenkin osaan. :D *hatunnosto*
Ensimmäinen yllätykseni tämän prologin aikana oli "kappas, preesens!". Kahdessa edellisessä osassa olet kirjoittanut muistaakseni imperfektissä. Ehkä tämä kuuluu vain prologiin, mutta mukavaa luettavaa näinkin. Itse olen vain tuttunut lukemaan enemmän imperfektitekstiä.
Ja saalistin pieniä kirjoitusvirheitä sinulle;

tuulimari · CREW Liittynyt: 31 Maa 2007 Viestejä: 8045

^ Kiitos palautteesta! Ja kyllä, preesensiä, päätin kokeilla jotain hiukan erilaista tässä prologinpätkässä, mutta itse jatkotarinassa pysyn turvallisella maaperällä, imperfektissä.

Ja on hienoa saada kiitoksia tästä työstä jonka olen tosiaan tehnyt koulun JA aktiivisen SM-tason kilpauinnin ohella, jossa reenaan tällä hetkellä 7-14 kert/vk :)
_________________
"Titanic was called the Ship of Dreams, and it was. It really was."

Rilla · Peura Liittynyt: 11 Lok 2006 Viestejä: 4043

Olen tätä nyt pari päivää miettinyt. Prologi on kirjoitettu hyvin ja sujuvasti, mutta se jätti minut jotenkin tyhjäksi. Alkusanoissa mainittu antoi kuvan mielenkiintoisesta tarinasta, mutta mitä oli prologissa? Kerrotaan hahmojen puvuista ja siitä, miten he nyyhkyttävät hautuumaalla? Jos näkisin tämän jonkin elokuvan trailerina, mietteeni olisi "Ei taida olla mikään toimintaleffa." Juuri näin.

Lajille nimi Säihkesilmä sai minut ensin epäileväksi, mutta huomasin, miten hyvin se sopii tähän - tuona aikakautena tuskin mietittäisiin heti uudelle lajille tieteellistä nimeä, vaan kuvattaisiin sitä sanoilla, jotka jo osataan. Esimerkkinä vaikka kuvakirjoitus. Mikä kuvaisikaan lentämistä paremmin kuin lintu? Mikä kuvaisi kykyä hallita olentoja mielenvoimilla paremmin kuin säihkyvät silmät?
_________________
Siellä hän onnea saalistaa, vastustaa turha on, sillä hän on - valmiina tanssimaan!

tuulimari · CREW Liittynyt: 31 Maa 2007 Viestejä: 8045

^ Kiitän palautteesta! Pyrin julkaisemaan ensimmäisen osan mitä pikimmiten.
_________________
"Titanic was called the Ship of Dreams, and it was. It really was."

Quire-* · Jänis Liittynyt: 25 Syy 2011 Viestejä: 43

Tosi kiva ja romanttinen tarina (:

Yksi virhe löytyi..

Oli kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Orkan ja Janneka menivät naimisiin.

Yksikään hänen potilaistaan ei ollut tuon kolmen vuoden aikana kuollut, minkä hän oli huolehtinut kylän parantajantehtävistä.

Öh, miksi ensin lukee 7 vuotta ja sitten 3 vuotta! :O

Grape-* · Susi Liittynyt: 10 Syy 2011 Viestejä: 1746

Quire, tarkoittaa varmaankin että ovat olleet naimisissa 7 vuotta
mutta hän on toiminut parantajana vain kolme vuotta? (;

wonderful.

Quire-* · Jänis Liittynyt: 25 Syy 2011 Viestejä: 43

Grape,
edellisessä Janneka -kertomuksessa luki sitten, että puolitoista vuotta myöhemmin Janneka oli kätilönä siellä! jne.. Että vähän nuo ajat menneet sekasin.